Kuinka eksyin Lappiin - osa 1 💚
En koskaan varsinaisesti suunnitellut päätyväni Lappiin.
Keväällä 2024 asuin Kajaanissa, vanhassa mummola-tyylisessä talossa, jonka olin ostanut itselleni. Olin oikeastaan aika onnellinen – minulla oli vihdoin jotain omaa ja sain olla lähellä tyttäreni perhettä ja lastenlapsia. Silti elämä tuntui jotenkin keskeneräiseltä.
Tein töitä hoitoalalla, lähinnä pakosta. Työ ei ollut enää sitä, mitä halusin – mutta jotain piti tehdä.
Samaan aikaan olin tilanteessa, jota voisi ehkä kutsua jonkinlaiseksi parisuhteen aluksi. Mies asui Keski-Suomessa ja olin käynyt hänen luonaan muutamia kertoja. Olin ajatellut, että voisin lähteä tekemään keikkatöitä sinne päin, jotta voisimme oikeasti tutustua toisiimme.
Kysyin häneltä mielipidettä asiaan – eikä hän laittanut vastaan, koska luulen, että hän ei vaan halunnut pahoittaa mieltäni.
Mutta kun hetki lähestyi, hän vetikin käsijarrusta.
Siinä meni ehkä päivä toipuessa – järkytyksestä, harmituksesta ja suoraan sanottuna vitutuksesta. Mutta olen sellainen ihminen, etten jää "tuleen makaamaan" kuten sanotaan, vaan sisuunnun ja jatkan matkaani.
Ja sitten aloin miettiä:
Mitä nyt?
Minulla olisi ollut kesätyöpaikka valmiina Keski-Suomessa, mutta huomasin, että ehkä tämä ei ollutkaan se suunta.
Olin jo pitkään miettinyt, että haluaisin joskus lähteä Lappiin. Joten päätin toimia.
Selailin rekrytointifirmojen sivuja ja törmäsin ilmoitukseen, jossa haettiin työntekijöitä Kolarin kotihoitoon. Ja vähän kuin vahingossa huomasin, että olin sanonut kyllä.
Loppujen lopuksi olin Kolarissa neljä kuukautta (touko-elokuu), useamman eri rekrytointifirman kautta, mutta samassa työpaikassa.
Alkuun asuin soluasunnossa Sirpan ja Hannun kanssa. Yhteiselo sujui yllättävän hyvin – ehkä siksi, että me kaikki olimme sopeutuvaisia, aikuisia keikkalaisia sekä ns. helppoja persoonia.
Sirpa sai minut jopa mukaansa lavatansseihin. Ja juhannuksena lähdin tansseihin Vaattojärven Rantapaviljongille - yksin – mutta en todellakaan jäänyt seinäruusuksi.
Siitä ajasta on jäänyt oikeasti hyviä muistoja.
Mutta mikä eniten teki minuun pohjoisessa vaikutuksen oli luonto ja erityisesti tunturit.
Kolarin kotihoidon piiriin kuului myös Äkäslompolo, joten ensimmäinen kontaktini poroihin ja tunthureihin tuli työn kautta. - Woooow, siirtymät meni maisemia ihastellessa!
Kävin myös itsekseni patikoimassa Kuer- ja Kukas-tuntureilla. Kuer-tunturilla kävin toukokuussa, kun oli vielä sen verran lunta, että pääsi tarpomaan tamppaantunutta lumipolkua pitkin. Kesällä kulkeminen on kuulemma haastavampaa rakan vuoksi. Kukas-tunturilla kävin kesällä sääski-aikaan, mutta nepä eivät tunturin tuulessa viihdy.
Ja kyllä se on aina yhtä hieno fiilis, kun pääsee huipulle! ......
tänne voisi jäädä vaikka päiviksi.
Se avaruus. Se rajattomuus. Se vapaus. Vain tuulen tuiverrus.
Taivas lähellä maata - ja minä siinä välissä. Aikas vaikuttavaa ja voimaannuttavaa.
Myös hoitotyö tuntui siellä erilaiselta. Vaikka päivät olivat täysiä, tunnelma oli jollain tavalla rennompi.
Muistan erityisesti erään iloisen pariskunnan, jonka luona kävin. Heidän kanssaan sai aina nauraa.
Rouva kysyi monta kertaa:
"Tirhauttaisinko kahvit?"
Koska ei muistanut kysyneensä sitä jo viisi kertaa aiemmin.
Ja taas naurettiin ....
Ihania kohtaamisia todellakin.
Parisuhdeasioiden suhteen olin päättänyt, että annan asioiden mennä omalla painollaan - ei pakottaen.
Mutta olin myös ymmärtänyt jotain tärkeää:
Asioiden eteen pitää tehdä itsekin jotain.
Olin ehtinyt etsiä "sitä oikeaa" aika monta vuosikymmentä ja useampi parisuhde oli tullut koettua. Ja ehkä juuri Kolarissa jokin loksahti paikoilleen.
Ymmärsin, kuinka paljon olin oppinut. Koska oman maailmankatsomukseni mukaan, Universumi laittaa sinut saman ongelman eteen niin monta kertaa, kunnes olet oppinut läksysi.
Ja ennen kaikkea:
Olin oppinut luottamaan intuitiooni.
Jos jokin asia – mikä tahansa – soittaa hälytyskelloja,
👉 se ON silloin hälytysmerkki!
Ei selityksiä.
Ei "ehkä tämä oli vain poikkeustilanne".
Ei "kyllä MINÄ voin tämän (ihmisen) "korjata"".
Ei "kunhan aikaa kuluu, niin asia varmaankin korjaantuu".
Ei "ei hän tarkoittanut mitä sanoi".
Ei "jos kaikki onkin minun syytä".
Olen itse sortunut niihin kaikkiin.
Mutta Kolarissa huomasin jotain uutta.
Huomasin, että tunnistin ne merkit heti treffeillä käytyäni.
Ja ehkä vähän nauraen sanoin myös Universumille:
"Juu juu… nyt olen oppinut". 💚